seurauksena jäi orvoksi 14 145 alle 15-vuo-
tiasta lasta ja nuorta, joista noin 90 prosenttia
oli punaisten lapsia.
jäi lapsia, joista ei tiedetä, olivatko heidän
vanhempansa olleet punaisten vai valkoisten
puolella. Sisällissodan orpojen tilastointi aloi-
tettiin jo toukokuussa 1918, kun sosiaalihalli-
tuksen tilasto-osasto sai tehtäväksi selvittää
orpojen määrän. Tilasto-osasto pyysi tietoja
seurakunnista, ja papisto sai aikaa selvitysten
tekemiseen puolitoista kuukautta, sillä tiedot
piti lähettää sosiaalihallitukseen heinäkuun
1918 alkuun mennessä. Syksyllä 1918 viran-
omaiset arvelivat orpoja olevan 20 000
25 000. On itsestään selvää, että papiston il-
moittavat luvut eivät voineet pitää paikkaan-
sa, koska orpojen määrä kohosi koko ajan
vuoden 1918 loppuun asti. Orpoja tuli lisää
vielä seuraavanakin vuonna, kun vankilassa
olevia punakaartilaisia kuoli. Selvitystyön
laatiminen oli hankalaa erityisesti kaupun-
geissa ja isoimmissa pitäjissä, joissa oli teolli-
suustaajamia.
den lasten määrä, jotka pääsivät osalliseksi
kunnille ja järjestöille kohdistetusta valtion-
avusta, joka oli tarkoitettu punaorpojen huol-
toon. Vuonna 1921 näitä orpoja oli 11 608.
Sotasurmat 19141922 -projektissa
täsmällisen orpotilaston laatiminen. Tässä
vaiheessa uusilla luvuilla ei enää liene suurta-
kaan merkitystä. Olipa orpoja 15 000 tai
20 000 he olivat suuri haaste sekä paikallis-
yhteisössä että koko valtakunnan tasolla si-
fil. tri, Tampereen yliopisto
tiin käytäntöjä ja toimintamuotoja, jotka tuli-
vat vaikuttaman hyvin paljon suomalaisten
lasten elämään. Tässäkin mielessä punaorpo-
kysymys oli merkittävä asia nuoren tasaval-
lan sosiaalipolitiikkaa rakennettaessa.
tarvitsijoista ja samalla koko katastrofin laa-
juudesta. Vuonna 1919 julkaistu selvitys ker-
too sekä punaisten että valkoisten orpojen
perhesuhteista ja elinoloista. Punaisten per-
heet olivat köyhiä, perheissä oli yleensä vä-
hintään 34 alle 15-vuotiasta lasta. Perheen
huoltajista ylivoimainen enemmistö oli kuu-
lunut maaseudun työväestöön. Avuntarve oli
suurinta punaisen Suomen alueella. Orpoja
oli paljon isoissa kaupungeissa, mutta kuiten-
kin ylivoimainen enemmistö orvoista eli maa-
seudulla. Punaorpo-ongelma oli maaseutukun-
tien ongelma. Vaikeaksi tilanteen teki se, että
pienillä maaseutukunnilla oli vähiten rahaa ja
halua punaorpojen avustamiseksi.
lon organisoinnissa. Senaatti nimitti komitean
toukokuun alussa suunnittelemaan avustus-
periaatteita, mutta mietintö valmistui vasta
keväällä 1919. Samoin senaatti myönsi en-
simmäisen määrärahan, jonka avulla piti pe-
rustaa vastaanottokoteja orvoiksi jääneille lap-
sille. Huoltokomitea erotti aluksi punaisten ja
valkoisten orpojen huollon. Valkoisten les-
kien ja orpojen avustaminen päätettiin järjes-
tää eläkelain avulla, ja huoltokomitean tehtä-
väksi jäi vain punaorpojen huolto. Valkoisia
orpoja kutsuttiin lainkuuliaisten kansalaisten
lapsiksi. Sotaorpo-termi jäi käytännössä tar-